"Huomenna pitäisi soitella potentiaalisten ensiasuntojen perään, yksiö [erään tavaratalon] korttelissa koukuttais: olisin [ystävääni] lainatakseni 'in the hoodseis' - tai ainakin niin paljon kuin tässä kaupungissa voi olla." Ote päiväkirjastani 7. joulukuuta 2009 klo 02:30
You lucky bastard, sait kuin saitkin haluamasi kämpän! Olen aina kuvitellut, että asunnon hankkiminen on työlästä ja byrokraattista puuhaa, mutta kuinkas ollakaan, neljä päivää edelläolevasta päiväkirjamerkinnästä olin unelma-asuntoni onnellinen omistaja (lue: vuokralainen).
Tämä koko prosessi lähti liikkeelle eräästä viinanhuuruisesta klubi-illasta. Valitin opiskelutoverilleni, miten kaikki rahani tuntuivat aina uppoavan taksimatkoihin, koska bussikuskit menevät nukkumaan jo silloin, kun bileet ovat vasta alkamassa. Kaverillani oli tähän dilemmaan melko yksinkertainen ratkaisu: "Muuta keskustaan!" Erästä maalaustarvikeyritystä lainatakseni, siitä se ajatus sitten lähtikin.
Seuraavat päivät kaverini pommitti Facebook-inboxiani opiskelija-asuntoja välittävän firman netti-ilmoituksilla. Vuokrat olivat suht korkeita omaan budjettiini, mutta yhden varteenotettavan kandidaatin bongasin. Aloin tarkastella välitysfirman tarjontaa omatoimisesti ja tapahtui niin sanottu taivaallinen väliintulo ja näin ilmoituksen unelma-asunnostani. Soitin siltä istumalta välitysfirmaan ja sovin näytön.
Kuin Hannu Hanhi konsanaan olin ainoa, joka osallistui asunnon ensimmäiseen näyttötilaisuuteen. Se oli rakkautta ensisilmäyksellä (varsinkin, kun asunnosta ei löytynyt kammoksumaani istuma-allasta)! Vuokrahakemus kirjoitettiin siltä istumalta ja seuraavana päivänä toimistosta tuli soitto, että asunto on minun. VOITTAJA!
Nyt olen oleskellut asunnossani jo runsaat kaksi viikkoa ja en voi muuta sanoa kuin että itsenäisyys on ihanaa! Vaikka jääkaapista ei löydykään muuta kuin valo, äidin helmoihin ei ole ikävä - eikä äitikään olisi enää valmis luopumaan ylimääräisestä huoneesta! :-)
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti